Jos ihailen mieheni sixpackia, tekeekö se minusta pinnallisen?

Peittää harmaat hiukset, tasoittaa ihoa, korostaa vyötäröä, kohottaa povea, pyöristää peppua, tuo esiin lihakset. Me altistumme ohjeille siitä, miltä meidän kuuluisi näyttää tai miten ulkonäköämme tulisi muokata ihan kaikkialla. Treeniohjelmissa, vaatemainoksissa, kampaajalla, facebookin uutisvirrassa, kaverin kanssa jutellessa. 

Jos teemme näin tai ostamme tämän, olemme askeleen lähempänä… mitä? Onnea, hyväksyntää, arvostusta?

Tiedämme kyllä järjellä, ettei homma toimi niin, mutta silti se houkuttaa. 

Olla “paras versio” itsestään. 

Mutta kun se paras versiohan on silti keksittyä höttöä. Ihmisten luomia kauneusihanteita. Eikö paras versio itsestä ole aito ja rehellinen minä, joka voi hyvin ja huolehtii itsestään ja terveydestään? 

Kun vauva syntyy tähän maailmaan, on hänellä väliä vain hoivaajan kehon tuomalla lämmöllä, pehmeydellä ja turvalla. Ei sillä kuinka timmit lihakset tai eloisat hiukset hänellä on. 

Sen lisäksi, että kauneusihanteiden hypetys saa meidät muokkaamaan kehoamme ja ostamaan parempaa huomista, se myös muuttaa maailmankuvaamme. Ja asettaa itsetuntomme löysään hirteen, ulkoisen mielipiteen varaan.  

Huomaamattamme näemme tietynnäköiset ihmiset paremman näköisinä. Esimerkiksi virheetön ja päivettynyt iho, hoikka/lihaksikas keho, tuuheat hiukset, isot silmät, pitkät ripset, korkeat poskipäät, jne. ovat ominaisuuksia, joita olemme oppineet pitämään automaattisesti kauniina. Katsokaa vaikka Disneyn elokuvia, jos ette usko. 

Ja kyllä, on totta, että mainosmaailma on viime vuosina vähän laajentanut mallivalikoimaa “aidon kauneuden puolesta”, mikä on hyvä juttu, mutta edelleen paino on sanalla vähän

Edelleenkin mainosten “kurvikkaammat” naiset vastaavat kauneusihanteita – missä esimerkiksi kaikki omenavartaloiset piilottelevat? Ihan tavallinen vartalomalli, mutta jota kantavan tulisi joko piiloutua tai pyrkiä aktiivisesti muuttamaan kehonsa muotoa (treenaamaan vyötärö esiin tai korostamaan sitä pukeutumisella) ollakseen hyväksytty kauneusihanteiden mittapuulla. 

Ja tottakai osaamme kyseenalaistaa ja miettiä historiaa. Milloin on ollut pinnalla kurvikkaat vartalot, milloin heroin chic, milloin fitness. Olen ymmärtänyt liki 18-vuotiaalta esikoiseltani, että tällä hetkellä suositaan naiskeho-ihanteissa vartalomallia, jossa on kapea vyötärö, mutta joka on persevä ja reitevä (voi tälle olla jokin kauniimpikin nimi, mutta näin sen ymmärsin).

Eli kyllä kyllä, me ymmärrämme sen, että kauneusihanteet muuttuvat, ovat aina muuttuneet ja että ne ovat ihmisten keksintöä. Mutta silti me kannatamme niitä, toimimme niiden mukaisesti. 

Kuten esikoiseni sanoi: Tottakai jokainen ymmärtää, että se (kauneusihanteiden tavoittelu) on ideologisesti perseestä, mutta kuka haluaa jäädä ulkopuolelle?

Missä seison itse tässä viidakossa?

En tiedä. Vähän hukassa. Olen tätä ristiriitaa pohtinut jo kirjoituksessani Kannattaa aina kehua, kun joku näyttää hyvältä. Vai kannattaako? enkä tiedä olenko edelleenkään tullut hullua hurskaammaksi. 

Suhde ulkonäköön on muuttunut koko ajan enemmän hälläväliä-meinigiksi ja se johtuu pitkälti arvostavasta parisuhteestani. Jos tilanne olisi toisin, voisin kipuilla kelpaamisen tarpeen kanssa suurestikin. Nyt jaksan harvoin meikata ja hiusten harjaaminenkin on vähän niin ja näin. 😅

Mutta jos mietitään jutun alkuperäistä kysymystä, niin vastaus on kyllä. Kaikkeen.
Kyllä, ihailen mieheni vartaloa, koska se on kauneusihanteiden mukainen.
Kyllä, olen pinnallinen ja opittujen ideaalien uhri. 
Kyllä, se on ideologisella tasolla tosi väärin Jarkkoa (tai ketä tahansa) kohtaan, että arvotan hänen vartaloaan keksityn soopan pohjalta ja vain siksi, että hän sattuu kuulumaan siihen marginaaliin ryhmään erottuvine lihaksineen, virheettömine ihoineen. 

Puolustuksekseni on sanottava, että rakkauteni häneen ei ole tippaakaan ulkonäöstä riippuvainen. 

Mutta on se epäreilua silti. 

Continue Reading

Kuinka 5. raskaus ja synnytys erosi aiemmista?

Tottakai jokainen raskaus ja synnytys on erilainen, mutta täytyy sanoa, että omalla kohdallani neljäs ja viides raskaus ovat poikenneet kuviosta hyvin vahvasti. Eivätkä missään nimessä samanlailla, sillä raskausajat niissä ovat olleet kaikkein kauimpana toisistaan. 

Nimittäin kolme ensimmäistä raskautta (olin raskausaikoina 19v., 23v. ja 27v.), eli tyttöjen raskaudet, olen voinut alussa vähän vaihdellen pahoin, jopa muutamia kertoja oksentanut, mutta alun jälkeen vointi on pääosin helpottanut. Kaikilla kolmella kerralla.

Esikoisen synnytys käynnistettiin viikoilla 42+3, seuraavat käynnistyivät spontaanisti 41+1 ja 40+3. Synnytykset ovat olleet kestoiltaan 4,5h – 6h ja todellisia harjoitussupistuksia ei ole ollut, vaan ensimmäisestä kunnon supistuksesta on tiennyt, että tästä nämä nyt lähtee tihenemään.

Sen vuoksi sanoinkin Jarkolle, kun neljäs lapsi (olin silloin 34-vuotias) oli tulossa ja hän oli ensi kertaa tilanteessa, että sitten tiedät, että kun ekan kerran supistaa, niin viimeistään kuuden tunnin päästä sulla on nyytti sylissä.

Voi kuinka väärässä olinkaan! Kun lapsi lähti syntymään 40+5, teki hän syntymäänsä vuorokauden.

Supistukset eivät yksinkertaisesti lähteneet säännöllistymään. Yhden yön kärvisteltyämme kotona, aloimme siivota, jotta synnytys käynnistyisi oikeasti. Pelkäsin nimittäin, että voimat on valvomisesta ihan loppu ennen kuin todellinen koitos on käsillä. 

Aamupäivällä supistukset alkoivatkin säännöllistyä ja soitimme sairaalaan, koska historiassa synnytykseni olivat olleet suht nopeita ja nyt oli jo neljäs lapsi ja matkaa 40 kilometriä sairaalalle. Sen lisäksi B-ryhmän streptokokki-näytteeni oli ollut positiivinen, eli antibioottihoito oli syytä ehtiä aloittaa ennen lapsen syntymää.

Sairaalasta kehotettiin tulemaan ja mikä pettymys, kun olin saapuessa auki vasta kolme senttiä! Herranen aika, toisesta lapsesta olin 6 cm ja kolmannesta 9 cm sairaalaan päästyä ja jotenkin nyt olin niin pihalla kaikesta, että tuntui kuin olisin ensisynnyttäjä!

Kaiken päälle kätilö kysyi, että haluanko mennä osaston puolelle vielä odottelemaan vai suoraan saliin.

Tottakai suoraan saliin! En kehtaisi muuta. 🙈

Arvatkaa mitä salissa tapahtui? Supistukset vaimenivat. Vaikken ollut saanut mitään puudutteitakaan. Ei perkele ole todellista, ajattelin repeatilla ja aloin ravata salia edestakas. Vihdoin supistukset palasivat ja synnytys eteni siitä sutjakkaasti loppuun saakka. Silti kokonaiskestoksi tuli 8,5 h eli pisin synnytys kaikista!

Neljännen lapsen raskausaika oli muuten helpoin ja vaivattomin kaikista ja vanhan kansan selityshän oli, että koska hän oli poika ja aiemmat tyttöjä. 

Mutta kuinkas sitten kävikään? Viides raskaus yllätti vaikeudellaan. 

Olin ensimmäisen kolmanneksen niin pois pelistä, että olisin voinut vain nukkua. Voin pahoin koko ajan enkä ollut tiennyt mitä väsymys voi olla ennen tätä kokemusta.  

Hoidan työkseni uupumukseen sairastuneita ja ensimmäistä kertaa elämässäni omakohtaisesti ymmärsin heitä: halusin tehdä niin paljon, mutta en pystynyt. En yksinkertaisesti pystynyt.

Olen todella ihmeissäni miten kykenin olemaan töissä sen ajan, mutta jossain sumussa kahlasin päivät läpi, toivoen että kohta helpottaa. Ja helpottihan se onneksi!

Ajattelimme uskomuksiin nojaten, että koska neljäs (helpoin) ja viides (vaikein) raskaus poikkeavat toisistaan kaikkein eniten, on tämä viides varmaankin tyttö. (Huolimatta siitä, että olin sanonut Jarkolle, etten usko hänen tekevän muita kuin poikia. 😄)

Pieneksi yllätykseksemme rakenneultrassa lääkäri kuitenkin kertoi meille olevan tulossa toinen poika. Kun kysyimme kuinka varma hän on asiasta, vastasi hän ykskantaan: “Varma”. Se oli siis sillä selvä. 😅

Viides raskaus sujui ensimmäisen kolmanneksen jälkeen hyvin muuten, mutta pelkäsin raastavan paljon. Olin jatkuvasti huolissani vauvan liikkeistä, kasvusta, terveydestä. Olin toki ollut aiemmissakin raskauksissa, mutta nyt pelkoni oli välillä neuroottisella tasolla.

Rakenneultra helpotti jonkin verran, mutta silti jaksoin pelätä ja olla huolissaan loppuun saakka. Se on yksi niistä syistä, mikä teki niin helpottavaksi sen päätöksen, ettei meidän perheeseen tule enää yhtään lasta. 

Mitä enemmän lapsia, sitä pidemmät synnytykset

Viidennellä kertaa (olin silloin 36-vuotias) osasin jo ounastella, että synnytys saattaa kestää, mutta en kuitenkaan arvannut, että edellinen kerta oli verrattain pikajuoksu maratonin rinnalla. 

Nimittäin viidettä lastamme tehtiin yksi yö, seuraava päivä ja vielä sitä seuraava yö aina pikkutunneille saakka. (Ja lähtöä oltiin tehty jo edeltävänäkin yönä, mutta sitten saatiin päivän tauko, yöllä taas jatkettiin.) Synnytyksen virallinen kesto ei tosin ollut kuin viiden tunnin tietämillä, mutta supistusten määrä oli moninkertainen aiempiin verrattuna. Vihdoin hän siis syntyi ja viikot näytti tällöin 41+3.

Joskus on tullut vastaan juttu, että jos on useampia lapsia, saattaa synnytykset pidentyä, mutta en löydä äkkiseltään nyt tähän mitään tieteellistä tueksi. (Kertokaa ihmeessä, jos tiedätte joku asiasta enemmän!) Oli miten oli, ei se siinä tilanteessa paljoa lohduttanut. 🙈

Pääasia tietenkin on, että kaikki raskaudet ovat menneet suuremmitta draamoitta ja olen saanut synnyttää viisi tervettä ja hyvinvoivaa lasta. Se ei ole itsestäänselvyys, enkä siksi enää edes uskaltaisi ajatella uutta vauvaa.

Tosin vaikka ajatukseen liittyy paljon pelkoa, huolta ja riskejä, eivät ne ole ensisijaiset syyt miksei perheeseemme tule kuudetta lasta. Tosiasiassa elämässä on nyt niin paljon muuta innostavaa, että tämän elämänvaiheen raskauksineen, synnytyksineen ja vauva-aikoineen jätämme tyytyväisinä ja kiitollisina taakse nyt, kun kuopus on täyttänyt vuoden. 🙏 

Mites teillä, onko teillä perheessä useampia lapsia? Onko paljon eroja odotusajoissa ja maailmaan tulossa? 😅

Continue Reading

Päiväretkemme kuvina – kuinka stressitasot saadaan hetkessä sadasta nollaan

Okei, sanotaan se nyt ääneen, mä en oo hyvä lähtötilanteissa. Juu, kyllä siinä itse organisoinnissa, mutta en siinä, että koko ajan kaikki kyselee ja tekee asioita, joita ei pitäisi.

Huolimatta siitä, että tämänpäiväiselle extempore-päiväretkellemme ei tarvittu mukaan kuin äkkiseltään leivotut pellilliset vauvan rieskaa ja teeleipiä (johon laitoin juustokuorrutteen, jottei tarvita erikseen muita päällisiä), kahvia, teetä, vettä ja mehua, niin melkoisen säätämisen kautta silti autoon pääseminen meni. 

Onko siellä shortsikeli? Missä vesipullo on? Ooksä pakannut mun puhelimen? Mä en oo vielä syönyt! Mä en oo vielä pukenut! Mä en oo vielä käynyt suihkussa! No missä vaiheessa mä oisin ehtinyt? Voltti ei oo vielä syönyt. Tuo yks karkas ulos, sillä ei oo housuja. Ei se suostu tulemaan!

Tunnistatteko? 

Jarkko luovii jotenkin kaiken tämän ristitulen läpi rennon letkeästi, joskus liiankin letkeästi  😬😅 mutta itse meinasin nostaa kädet pystyyn ennen aikojaan.

Päämääränämme oli Saukonreitti naapurikunnan Pedersören puolella, joten ajomatkaa oli sen verran, että stressitasot kääntyivät jo sen aikana mukavasti laskuun.

Varsinaiseen auvoiseen onneen tila muuttui heti, kun pääsimme metsään. Lapsia ei tarvinnut vahtia tai kieltää joka hetki, ehdimme jutella ja kuljeskella lähtöpaikan grillikodan ympäristössä. 

Jossain vaiheessa selitin hurmoksessa kuinka yksinkertaista olisi vain elellä jossain torpassa keskellä metsää. Ajatelkaa nyt! Eikö olisi ihan parasta, ihminen pärjää oikeasti niin vähällä!

Taisin saada vähän kuittiakin siitä, että äiti on vähän eri moodissa kuin lähtiessä. 🙈😂

Eli loppujen lopuksi hyvin vähällä vaivalla saatiin ihan huippuretki aikaiseksi ja sen aikaansaama rento ja huoleton fiilis on kantanut loppupäivän. 

Kiitos teille, jotka vinkkasitte meille retkikohteita Hellelundin instagramissa ja facebookissa ja erityiskiitos Helille, joka suositti tämänpäiväistä kohdetta. 🤗❤️

Continue Reading