minimalismi blogi
Me,  Mieli ja keho,  Minimalismi

Minimalismin vaikutus ihmissuhteisiin

Kysyn sinulta nyt neuvoa hankalaan ihmissuhde-tilanteeseen. Nimittäin saatan olla melkoinen vellihousu kotioloissa huolimatta siitä, että olen työssä jämäkkä.

Tämä minimalistinen elämäntapahan on lyhyesti sanottuna oman ajankäytön kohdentamista itselle tärkeisiin asioihin. Ja kun sen eteen on tehnyt mm. suuria taloudellisia uhrauksia, ei henkiset resurssit enää tahdo venyä sellaiseen, minkä kokee itselle vahingollisena. 

Tottakai sillä on vaikutuksensa myös ihmissuhteisiin. 

Mistään radikaalista ei sinänsä ole kyse, mutta olen huomannut herkistyneeni enemmän ja enemmän kanssaihmisten väliselle vuorovaikutukselle ja sen laadulle. 

Ja huomaan, että minua eniten rassaa sellaiset piirteet, joista en tykkää itsessäni. 

 

Ja kun olen tehnyt ja teen koko ajan työtä itseni kanssa antaakseni tilaa myönteisimmille piirteille, on kärsivällisyyteni omien haastavien puolieni kohdalla ontuvaa.

 

Sekä silloin kun näen niitä itsessä että silloin kun muissa. 

Valittaminen, jurnuttaminen, negatiivisiin asioihin keskittyminen

Tässä olen edelleen hyvä, jos olen väsynyt. Silloin kaikki on hanurista, mikään ei onnistu ja tekemistä on aivan liian paljon. Maalaan isolla pensselillä uhkakuvia, löydän vain vaikeuksia, en ratkaisuja. 

Ja jos oikein pistän ison vaihteen silmään, nostan pöytään myös vanhat epäonnistumiset ja todistelen niillä, miksi nytkin menee reisille.

Onneksi tunnen itseni niin hyvin, että osaan pääsääntöisesti katkaista valitusvirren sanoilla “Nyt on parempi mennä huilimaan” – joskus jopa ennen kuin alan valittaa!

Jarkon kanssa ollaan molemmat tultu tietoisemmiksi siitä, mitä tuodaan kotiin tullessamme. Eli vanha klassikko: Jos päivässä on tapahtunut 9 hyvää asiaa ja 1 huono, mistä kerrot jo ovella? 

Yritämme muistaa ennemmin ne 9 hyvää. Se nimittäin vaikuttaa todella paljon kodin ilmapiiriin. 

Ja en tarkoita, että asioita haudataan maton alle, ei missään nimessä – asioita mietitään yhdessä, jos on jotain sattunut tai joku pahoittanut mielen, mutta sellaista tapahtuu oikeasti todella harvoin. Pääsääntöisesti ne on pieniä harmituksia, joita mieli on taipuvainen paisuttelemaan, etenkin jos annamme niille lisää voimaa jauhamalla niistä.

Marttyyrius

Oi, tähän mulla on lahjoja! Esimerkiksi tänä aamuna, kun kahvipannusta tuli kuumaa höyryä mun kädelle ja Jarkko näki, muttei tehnyt asialle mitään (mitä olisi voinut tehdä??), niin suustani oli jo tulossa “No kai mä sit vaan poltan käteni”. Onneksi sain nielaistua. 🙈

Vahvassa on myös taipumus antaa kuva kuinka kovasti minä teen töitä (verrattuna muihin) ja jos en käytä sanoja, ilmaisen sitä elein esimerkiksi siivoamalla super-tehokkaasti ja tarvittaessa myös tarpeettomasti kolistellen, kun muut vain katsovat televisiota. Toimii muuten lapsiin todella huonosti. Ja Jarkkoon ei voi käyttää, koska se tekee aina vähintään sen, mitä minä.

Eli katoava luonnonvara, huolimatta siitä, että osaisin sen niin hyvin! 😫

Kuuntelematta jättäminen, turha keskeyttäminen

Tiedät varmaan sanonnan, että sinulla on kaksi korvaa ja yksi suu, käytä niitä siinä suhteessa? Tätä harjoittelen tietoisesti ja onneksi olen työssä, jossa kuuntelu on kaikkein tärkeintä. 

Yritän lisäksi harjoittaa läsnäolevaa kuuntelua eli päästää irti yllykkeestä miettiä valmiiksi vastaus tai taipumuksesta vain odottaa, että henkilö lopettaa puhumisen, jotta pääsen itse kertomaan mieleeni tulleen asian. 

Onnistuu joskus, toisinaan ei. 

Joka tapauksessa harjoittelen sitä, että osoittaisin toiselle henkilölle hänen tärkeytensä pysähtymällä kuuntelemaan hänen asiansa. Keskeyttämättä, heittämättä väliin epärelevantteja kommentteja, tarkistamatta puhelinta välissä.

Ja voit varmasti kuvitella, ettei tämä ole ihan selviö viiden lapsen kanssa! Isommat joutuvat odottamaan vuoroaan ja pienempien kanssa joutuu katsomaan tilannekohtaisesti. 

Jos joku juo vettä vessanpöntöstä (tiedetään tapahtuneen), niin keskeytän jotakuinkin näin:

Voitko odottaa pienen hetken, niin sammutan tämän tulipalon, haluan keskittyä kuulemaan juttusi kokonaan?

Ja nyt sitten vielä pari juttua, joille olen allergisoitunut ajan saatossa, mutta joita onneksi en ainakaan tunnista itsessäni:

Huumorin varjolla ilkeily

Olen suuri huumorin ystävä. Mustan, alapää-osaston, tilannekomiikan, piilotetun, sisäpiiri-tason, sivistyneen (jos tajuan sitä). Silti sen tulee olla hyväntahtoista ja kunnioittavaa.

Negatiivisesta, toista alentavasta huumorista saa vain pahan mielen, vaikkei se olisikaan itseen suunnattu. Toiseen ihmiseen kohdistuvan huumorin pitää aina jättää kohdehenkilölle reilu ulospääsy tilanteesta – vaikea selittää, mutta ymmärrätkö mitä tarkoitan?

Huumorin varjolla saatetaan myös tuoda valoon toisen epäonnistumiset, mokat, asiat, jotka hienotunteisuuden ja kohteliaisuuden nimissä tulisi jättää sanomatta. 

Se on suoranaista ilkeyttä, ainakin se tuntuu siltä. 

Tarpeettomiin detaljeihin takertuminen

Sekä meidän esikoinen että 10v. ovat tässä eksperttejä ja saavatkin kuulla siitä käytännössä joka kerta, kun alkavat besserwisseröimään. 

Eli jos joku kertoo juttua, niin väliin pitää huomauttaa, jos jutussa meni jokin täysin triviaali yksityiskohta väärin. Yksityiskohdalla ei ollut kuulijan kannalta väliä, mutta sen väliin huomauttaminen saattaa tappaa koko tilanteen moodin ja esimerkiksi hauskan jutun kliimaksi taittuu ennen aikojaan. Ei tätä please. 

Syrjintä, kiusaaminen

Nyt tullaan siihen osa-alueeseen, johon tarvitsisin apua ja neuvoa. Puutun kyllä, jos jotakuta kiusataan, oli se sitten lapsi tai aikuinen vähintäänkin sanomalla, että ei ollut kivasti sanottu ja tuosta tulee paha mieli. (Kyllä, olen sanonut noin myös aikuisille.)

Mutta yleistasoiseen rasismiin ja syrjivään puheeseen törmätessäni keinoni puuttumiseksi ovat ohuet. Olen aiemmin vain vetäytynyt pois ja osoittanut mukamas siten eriävän mielipiteeni (tämäkin on ollut minulle vaikeaa, koska olen pohjimmiltani aivan liian miellyttämisenhaluinen), mutta ymmärtänyt senkin olevan syrjintää – sen hyväksymistä. 

Olen itse ollut matkustellessa tilanteessa, jossa ulkonäkömme, kielemme ja erilaisten toimintatapojemme vuoksi ostoskeskuksessa meidän peräämme hälytettiin vartijat seuraamaan. 

Lisäksi osa lapsistani kuuluu vähemmistöön ollessaan suomenruotsalaisia ja siksi hurrittelut ja “Suomessa puhutaan suomea”-läpät kirvelevät erityisen paljon. 

Tiedän siis pintaraapaisuna, miltä syrjintä voi tuntua, vaikka esimerkkini ovat todella ohuita verrattuna heihin, joilla se vaikeuttaa jokapäiväistä arkea. 

Mitä siis pitäisi sanoa tai tehdä? En seuraa päivän politiikkaa aktiivisesti, joten akuutteja kiistoja minusta ei ole argumentoimaan. Enkä myöskään edes tahtoisi käyttää aikaani tyhjänpäiväiseen jankkaamiseen.

Haluaisin silti pystyä sanomaan jotain.

 

Ilmaista jollakin tavalla, että en hyväksy, tuo on väärin.

Sillä ymmärrän tietysti, että minun epämukavuusalueelle astuminen on mikroskooppisen pientä verrattuna heihin, joita syrjintä koskettaa. Siksi minun tulee opetella siihen puuttuminen.

Olisi vain helpompaa, jos olisi ennalta miettinyt keinoja – onko sinulla vinkkejä tai jakaa kokemuksia?

Että semmoinen allergia. Menikö nyt kuitenkin valitusvirren puolelle? 😂🙈

Minkälaisesta käytöksestä sinulla nousee karvat pystyyn, onko yhtään samoista asioista kuin minulla? 

Ja kuten sanottua suuri osa noista piirteistä on sellaisia, jotka ovat ärsyttävän tiukassa itsessäni, mutta niiden tiedostaminen ja halu muuttaa omaa käytöstään on jo puoli voittoa – eikö me näin uskota? 😅

2 Comments

  • Sirpa

    Hienoja ajatuksia! Tuo teatraalinen supersiivoaminen on kyllä sellainen että vaikka kuinka itse kihisee eteenpäin jollakin oikeudenhakuisuuden ja mielensäpahoittamisen voimalla, ovat muut siitä iloisen tietämättömiä 😀

    Itselläni on suurimpana kompastuskivenä vaikeneminen. Kyllä pinnalliset jurnutukset ääneen sanotaan, mutta sitten jotenkin niistä tärkeimmistä asioista tuntuu että on helpompi vaieta kuin altistaa itsensä sille sosiaaliselle häpeälle jos onkin asioista eri mieltä kuin muut. Ettei uskalla käydä niitä vaikeampia keskusteluja.

    Ihmisellä on taipumus ajatella mustavalkoisesti ja helposti sitä itsekin sortuu siihen – kuten jos en pidä tuon rasistisista ajatuksista, on tuo henkilö täysin läpimätä ja parempi pitää etäisyyttä. Kun todellisuudessa kyseinen henkilö voi olla viisas ja läheisilleen hyvä ihminen rasismista huolimatta. Uskoisin että ratkaisu tähän voisi olla etäisyyden ottamisen sijaan sen, että koittaisi aidon uteliaasti kysellä mikä on toisen ihmisen ajatusten peruste. Vaikka ei koskaan oltaisi samaa mieltä, ei leimattaisi toista ihmisenä hänen yksittäisten mielipiteidensä vuoksi. Jos hyväntahtoisesti koittaa ymmärtää toista, niin se toinenkin voi kuitenkin lopulta lämmetä kuuntelemaan myös sinun perusteesi vastakkaiselle näkökulmalle. Oman mielipiteen tykittäminen vasten toisen naamaa saa vain puolustukset nousemaan ja toisen tarrautumaan vielä vankemmin omaan asemaansa.

    Kyseleminen on hyvä konsti moneen muuhunkin ihmissuhdetilanteeseen. Useimmat tykkää siitä kun saa puhua itsestään! Jostain netin syöveristä bongasin joskus hauskan vinkin: kun vaikka juhlissa kyselee toisen kuulumisia, näihinhän yleensä vastataan jotain “ihan hyvää” ympäripyöreää vastausta – kysykin sen sijaan vaikka “mitä mukavaa sinulle on viime aikoina tapahtunut”. Vastapuoli joutuukin sitten oikeasti miettimään jotain tarkempaa vastausta ja tulee hyvälle tuulelle muistaessaan mitä kivaa on tapahtunut 🙂

    Nämä olivat siis vain ehdotuksia – en todellakaan itse ole käytännössä niin paljoa harjoitellut, jotta voisin edes sanoa että nämä tekniikat toimisivat. Niinkuin monet muutkin, taidan elää samanmielisten kuplassa.

    • Marjo

      Voi miten fiksusti pohdit! Ja todella hyviä käytännön vinkkejä! Tuon vaikenemisen näen omassa työssäni psykiatrisissa tukikeskusteluissa: moni asiakas vaikenee läheisessä ihmissuhteessa asioista, jotka oikeasti merkitsevät ja satuttavat. Mutta se jo, että tiedostat asian, vie sinua kohti avoimuuteen. Kiitos vielä kommentista, tästä jäi paljon käteen! ❤️

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *