marjo vuorinen syomishairioklinikka
Mieli ja keho

Lopetin äiti-valmennuksen 2 päivän jälkeen, itketti ja kuvotti liikaa

Viime syksynä viidennen lapsen syntymän jälkeen aloimme Jarkon kanssa tavoitteellisesti treenata maratonille. Synnytyksestä oli kuitenkin niin vähän aikaa, että halusin ottaa kaikin tavoin varman päälle ja kävin mm. lantionpohjan kuntoutus-kurssin.

Kurssin jälkeenkin halusin jatkaa synnytyksen jälkeistä treenaamista tuetusti ja googlailin eri vaihtoehtoja. Löysin äideille suunnatun valmennuksen, jossa minua puhutteli lantionpohjan ja erkauman huomioon ottaminen treeneissä samoin kuin jumppaohjeet vauvan kanssa. Ajattelin myös, että on kiva saada uusia ideoita reseptipankkiin.  

Positiivisia odotuksiani koeteltiin kuitenkin jo kättelyssä, kun järkytyksekseni valmennuksen järjestäjä kannusti facebook-sivullaan osallistujia ottamaan ennen ja jälkeen-kuvat ja luovuttamaan ne yrityksen markkinointikäyttöön merkiksi upeista saavutuksista. 

 

Hyvin nopeasti kävi siis selväksi mitä ne pääasiallisesti tavoiteltavat saavutukset ovat. Ja ne olivat valovuosien päässä minun tavoitteistani. 

Ajattelin kuitenkin katsoa pidemmälle, vaikka itkua tihrustaen luin kuinka vastasynnyttäneet tai vielä raskaana olevat naiset haukkuivat kehoaan (ruhoaan) mitä järkyttävimmin sanankääntein ja piiskasivat itseään näihin “unelmatuloksiin” kaiken muun kustannuksella. Huolimatta siitä, että he olivat tehneet tai tekemässä suurimman työn, mihin naiskeho pystyy: tuomaan tähän maailmaan uuden ihmisen. 

Viimeinen niitti lopetuspäätökseeni tuli etukäteen iloitsemastani ruokavalio-ohjeistuksesta. Ruoka oli ensisijassa ravintoaineita, jotka tuli mitata grammalleen. Valmennuksessa oli listat sallituista ruoka-aineista ja vaihtotaulukoista. Sooloilua kannustettiin välttämään, jotta ei vaarantaisi onnistumistaan valmennuksessa. 

Ruokailuista puuttui ilo ja rentous. Imettäviä äitejä kehotettiin juomaan nälkäänsä vettä, koska keho lähettää vääriä signaaleja.

Kaikki tämä huolimatta siitä, että on lukuisin tutkimuksin todettu, että uusien tapojen omaksuminen tapahtuu vähän kerrallaan ja olemassaoleviin tapoihin sitoen. Ja jokaisen tavan oppiminen vie aikaa kuukausia, jopa 1-2 vuotta.

Tästä syystä mullistavat elämäntaparemontit romuttuvat kerta toisensa jälkeen: mieli ei kestä niin suuria muutoksia kerralla. Kun alkuinnostus hiipuu, palaa mieli tuttuun ja turvalliseen.

 

Se on sille normaali säätelymekanismi, mutta silti olemme taipuvaisia sättimään itseämme uudesta epäonnistumisesta - vaikka mieli toimii niin kuin sille on luontaista toimia.

 

Se on ollut liian suuren paineen alla. 

Tiedän toki, että tiettyjen nk. kansantautien riskit kasvavat ylipainon myötä, mutta avainasemassa on aina elintavat. Se miten syöt, liikut, nukut, käytät päihteitä, hallitset stressiä. (Unohtamatta mahdollisten sairauksien tai lääkitysten osuutta.)

Sen vuoksi pienten muutosten omaksuminen yksi kerrallaan on avain loppuelämän terveyteen, ei muutaman viikon rutistus, jossa onnistuminen mitataan kiloissa tai senteissä ja ennen ja jälkeen -kuvissa.

Mitä ne äiti-valmennuksessa tavoiteltavat saavutukset minun mittapuullani sitten ovat?

Vastaustani peilaan paitsi erikoistuneen syömishäiriötyön ja terveyden edistämisen (ent. kansanterveystyö) ammattilaisena, myös tuoreeltaan synnyttäneenä äitinä.

Pitkässä juoksussa tavoiteltavien saavutusten tulisi olla esimerkiksi itselle sopivan liikuntamuodon löytyminen. Säännöllinen ateriarytmi. Sopivien annosten koostaminen. Kasvisten lisääntyminen ruokavaliossa. Riittävä unenmäärä. Parantuneet stressinhallintataidot. Energisempi olo. 

Silloin tällaisen lyhyen valmennuksen onnistujia voisi olla esimerkiksi henkilöt, jotka kertovat oppineensa ensimmäistä kertaa aikuisiällä syömään säännöllisesti aamupalan. Saaneensa verensokeritasonsa tasaiseksi. Jotka ovat rohjenneet osallistua ryhmäliikuntaan. Menneet uimahalliin. Oppineet tykkäämään kasviksista. Olleet korvaamatta aterioita karkilla. Priorisoineet aikaisen nukkumaanmenon. 

Sillä avainasemassa on arjen pienet teot, joita toistetaan päivittäin riittävän kauan. Uusien tapojen omaksuminen ei ole yksittäinen projekti vaan prosessi, jonka omaksumiseen mieli tarvitsee aikaa.

Mustavalkoinen joko-tai-ajattelu, keksityn kehoideaalin hypetys, ruokien jaottelu kiellettyihin ja sallittuihin, pushaaminen nopeisiin, hyvin kyseenalaisiin “tuloksiin”, on kaukana terveellisestä kehosuhteesta ja loppuelämän terveyttä tukevasta elämäntapamuutoksesta. 

Vahvalla itsetunnolla varustetut osallistujat voivat poimia näistä valmennuksista itselleen sopivat vinkit ja ummistaa silmät muulle, mutta vaikutuksille herkemmillä yksilöillä tämänkaltaiset valmennukset voivat lietsoa kehoinhoa ja jopa laukaista syömishäiriön. Koska he luottavat asiantuntijaan oman hyvinvointinsa kustannuksella. 

Sen vuoksi oma valmennukseni päättyi lyhyeen. En pystynyt olemaan mukana tukemassa tällaista toimintaa.  

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *