Me,  Mieli ja keho

Juostaanko me maraton?

Viime kesänä, kuopuksen ollessa vain parin viikon ikäinen, ehdotin Jarkolle, että juostaan ensi kesänä Jaakon Päivillä maraton.

Kun lapsilukumme oli nyt täynnä, tunsin haluavani tehdä kehollani jotain ihan omaa, jotain, mikä ei liity lapsen kantamiseen nahan sisä- tai ulkopuolella.

Lisäksi halusin kääntää historiani on/off-liikkujana pysyväksi liikunnalliseksi elämäntavaksi.

Jarkko oli tavoillensa uskollisena skeptinen hetken ja lähti sitten mukaan juoneen. Olihan hänkin kaivannut lenkkeilyä oman treeninsä tueksi.

Elokuusta alkaen sitten treenattiin. Aluksi hitaita 20 minuutin kävelylenkkejä taapero vaunuissa ja vauva kantorepussa. Matkat pitenivät ja nopeutuivat pikkuhiljaa, pyrin koko ajan kävelyn ja hölkän rinnalla vahvistamaan lantionpohjaa sekä syviä vatsalihaksia.

Otimme ohjelmaan mukaan myös salitreenit. Lisäksi itse kävin vaihtelevasti pilateksessa ja jumpassa, Jarkko jatkoi potkunyrkkeilyä ja palasi parin vuoden tauon jälkeen myös jääkiekon pariin.

Syksyllä treenasimme pääsääntöisesti kuutena päivänä viikossa, välillä kaksi treeniä päivässä

Tottakai keho nautti sen liikuttamisesta, mutta mieli etenkin. Ajatukset kirkastuivat ulkona reippaillessa ja kaamos-alakulo jäi lenkkipolulle.

Taukoja tuli välillä, pisimmät parin viikon pysähdykset, kun loka-marraskuulla muutimme nykyiseen kotiimme, ja joulukuussa, kun sairastin ärhäkän rintatulehduksen.

Suunnitelmana oli juosta puolimaraton huhtikuussa ja täyspitkä heinäkuussa

Kun päätimme ostaa Hellelundin, sanoin Jarkolle, että nyt meidän täytyy miettiä noita maraton-suunnitelmia uusiksi. Ei me yksinkertaisesti revetä joka paikkaan.

Jarkko, kuten arvata saattaa, oli skeptinen hetken, ja myöntyi sitten. Ei, ei me taideta revetä.

Ja nyt, kun olen saanut vähän etäisyyttä maraton-projektiimme, pystyn arvioimaan sitä objektiivisemmin:

Tavoitteellisen treenaamisemme

Hyvät puolet

  • Mieli ja keho virkeämmät.
  • On kiva olla liikunnallinen, siitä tulee hyvä fiilis.
  • Syömiset on terveellisemmät, kun niissä huomioi treenit.
  • Kehitystä tulee, kunto ja kestävyys paranivat nopeasti.
    Jarkko, joka ei ole ikinä harrastanut juoksua tai kestävyyslajeja, otti ja vetäisi ykskaks 10 kilometriä aikaan 0.55.13! 

Ei-niin-hyvät puolet

  • Tässä elämäntilanteessa emme juurikaan päässeet treenaamaan yhdessä ja silloinkin yleensä oli joko vauva tai taapero mukana. (Isommat lapset ovat tervetulleita mukaan lenkille pyörällä tai juosten, mutta pienet vähentävät tahtia, tehoja ja matkaa vähän turhan diktaattorimaisesti…)

    Ja kun puhutaan kestävyyslajista, tulisi harjoitteluun säännöllisesti kuulua kestävyysharjoitteita eli pitkän matkan lenkkejä. Se tarkoitti käytännössä, että toisen meistä vastuulle jäi koko hushållin pyörittäminen toisen ollessa lenkillä, ja siitä lenkistä ei paljoa sitten palauduttu, kun läpsystä vaihto.

    Tämä johti siihen, että jossakin oli aina huono omatunto: kotona, kun et treenaa, treenaamassa, kun et ole kotona.

    Lisäksi projektin piti olla meidän yhteinen, mutta pääsimme turhan vähän yhdessä sitä toteuttamaan – muuten kuin puheiden ja suunnitelmien muodossa. Sanoinkin Jarkolle usein, että mulla on sua ikävä. Silloin, kun sä olet pois tai minä. Jarkko oli samaa mieltä, täähän oli kuitenkin meidän yhteinen juttu.

  • Se, että meillä oli niin selkeä aikataulutettu tavoite antoi boostia treenaamiselle. Mutta sitäkin enemmän se pisti paineita.

    Tuntui, että kaikki on “tekosyitä” jättää treenit väliin, koska senhän minä osaan, jäädä kotiin makaamaan. 

Nyt enää kolme kuukautta, nyt meidän on pakko treenata. Pakko vaikka vauva on valvottanut yön ja taapero sairastaa.

Summa summarum, näistä syistä Hellelundin ilmaantuminen kuvioihin tuntui helpotukselta. Nyt mulla on “pätevä” syy jättää pois maraton-tavoite ilman tunnetta siitä, että olen vain pitänyt paljon melua tyhjästä.

Enää ei kuitenkaan hävetä yhtään myöntää, että se oli liian paljon kerralla.

Ja vaikeinta se oli kuitenkin myöntää itselle. Olinhan lähtenyt projektiin niin päättäväisesti ja tehnyt kaiken “oikein”, valinnut konkreettisen päämäärän, puhunut siitä ääneen joka paikassa, lukenut teoriat, laatinut harjoitussuunnitelmat, kaikki tyynni.

Mutta! Nyt ne kaikkein parhaat puolet

Kaikesta huolimatta en suostu pitämään meitä (itseäni) epäonnistujina. Me olemme treenanneet ihan hurjasti ja saaneet siitä voimaa ja energiaa. Me olemme syöneet paremmin ja terveellisemmin ja se on osaltaan tuonut motivaatiota meidän ruokasuunnitteluun.

Eikä meidän liikunnat ole mihikään loppuneet, vaikkei (ainakaan just nyt) maratonille treenatakaan! Tai Jarkkohan on tietysti liikkunut pienen ikänsä, mutta minäkin olen yhä edelleen pysynyt liikunnan syrjässä kiinni. Nyt se on ollut kotijumppaa ja kävely-/hölkkälenkkejä maltillisemmalla tahdilla, matkalla ja tiheydellä, mutta silti. Ja mikä parasta, fiilis on parempi. Hyväksyvämpi ja läsnäolevampi. Ollaan Jarkon kanssa ehditty olemaan enemmän yhdessä.

Että jos projektin alkuperäinen tavoite oli tehdä keholla jotain ihan omaa ja saada liikunta pysyväksi osaksi arkea, niin voisi ajatella, että kaikesta huolimatta olen enemmän onnistuja kuin sitä toista. 🙂

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *