marjo vuorinen hellelund
Mieli ja keho,  Raha,  Työ

Ennen olin erinomainen, nyt enää keskiverto

Ennen koin tyytyväisyyttä, kun minua tituleerattiin mediassa asiantuntijana. Kun tittelini oli tärkeä ja minua tarvittiin. 

Sain palautetta, jonka ansiosta koin osaavani oman kenttäni erinomaisesti. Jaoin osaamistani työyhteisössä, luennoilla, koulutuksissa ja työnohjauksissa. 

Päivystin 24/7 ja huolimatta sen sitovuudesta, koin päätäntävaltaani palkitsevana.

Raskas työ vaatii raskaan palkinnon

Minun palkintoni oli asema, aseman tuoma raha ja kaikki “ihana”, mitä sillä sai. Olin vaatevalinnoissani hyvin merkkitietoinen ja vaikken varsinaisesti kokenut pröystäileväni, niin ei minua haitannut, että vaatteen, kenkien tai laukun tunnusomainen piirre tai logo erottui siitä. Tämä sama toistui elektroniikassa kuten tietokoneessa ja puhelimissa. 

Koin sen korostavan asemaani ja vastuutani ansaitusti. 

Olin nuori ja naiivi ja ajauduin kehään, jossa sain pönkitystä tiettyyn suuntaan, ja sen myötä hullaannuin pärjäämisestäni.

 

Ja rahan suomista mahdollisuuksista. 

Nyt kun katson taaksepäin noita aikoja, ymmärrän miksi kuvio kuitenkin tuntui sisimmässä niin pahalta. Olin kovin kaukana siitä, mikä minulle on oikeasti tärkeää. 

Kokemani elämänarvot olisivat olleet pitkälti samat kuin tänään, mutta en elänyt niiden mukaisesti.

Ymmärrän silti silloisen käytökseni niiden motiivien pohjalta, jotka minua silloin ajoivat. Olen oppinut niistä ajoista paljon ja se oppi on osaltaan vienyt minua siihen, missä olen tänään.

Tänään olen tavallinen

Enää en koe olevani mitenkään poikkeuksellinen, en erinomainen missään. Osaan joitain juttuja ihan hyvin, mutta vielä enemmän on juttuja, joissa osaamiseni on enemmän tai vähemmän puutteellinen. Ja maailma on pullollaan ihmisiä, jotka osaavat ne minua huomattavasti paremmin. 

Enää en myöskään koe kilpailevani heidän kanssaan paremmuudesta millään mittapuulla. En aseman, rahan, omistamisen, ulkonäön, treenin määrän, en minkään suhteen. 

Tämä tyytyväinen keskiverto-meitsi ymmärtää, että ne oikeasti tärkeät jutut on niitä, joita elämässä tulee nostattaa. 

Osaamisella, omaisuudella, ulkonäöllä ja rahalla nostatus kertoo vain tarpeesta tulla kelvatuksi. Ja nykyään minä kelpaan, vaikken edustaisi, pärjäisi, näyttäisi tai tietäisi. 

Ja se on se, mikä oikeasti ratkaisee, se, mikä oikeasti tekee onnelliseksi. 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *