• marjo vuorinen hellelund
    Me,  Mieli ja keho

    Hei vähän yksityisyyttä please!

    Tajusin tämän asian jokin aika sitten, kun lykin kitisevää vauvaa vaunuissa ja itkin väsymystäni. Meidän nykyisen vuokrakodin tontilla ei ole yhtään soppea, jonne joku ei näkisi. Se on täysin avoin joka suuntaan ja tiheästi naapureiden ympäröimä.  Huolimatta siitä, että tontti on hieno ja talo tunnelmallinen, katseeni sinkoili ympäriinsä pakokauhuisena. Ei, ei yhtään soppea ja minä haluan itkeä ilman yleisöä.  Pihapiirin suojaisuus on asia, joka on noussut arvoon arvaamattomaan vasta kun sitä ei ole.  Meidän nuorimmat karkailee ulos ja näin lämpimillä keleillä usein ilman rihmankiertämää. Ja kaipa se on ihan fine, mutta silti olo tuntuu jotenkin epämääräiseltä. Niin kuin olisi kaiken keskipisteenä (niin kuin tietyllä tapaa maantieteellisesti ollaankin) ja lapsetkin vielä…

  • itku ahdistus stressi uupumus
    Me,  Mieli ja keho

    Itku, joka ei loppunut

    Tämä kirjoitus on tähänastisista kirjoituksistani henkilökohtaisin. Se kertoo siitä, kuinka vaativan päivän jälkeen voimat loppuivat. Kun niitä vaativia päiviä oli ollut monia peräjälkeen.  Samalla se on kirjoitus, jota en olisi uskonut kirjoittavani, mutta jota toisaalta en voinut olla kirjoittamatta. Puhun isosti psyykkisen pahan olon normalisoinnin puolesta. Siitä kuinka avoimuus on valoa häpeälle. Sitä vasten vaikenemiseni vaikeista hetkistäni olisi teko omia arvojani vastaan.  Huhtikuu starttasi vaatimuksin. Nelosluokkalaisen saamat etätehtävät päivittyivät lennossa. Seiskaluokkalaisen kuvisprojekti, kemian tehtävän raportointi, harmitus missatusta äidinkielen google meetistä, klassikkokirjan metsästäminen, kaupunkisuunnistus, jossa reitti ei ollut vaunuille sopiva ja kiersimme sen vuoksi rastien välejä kilometrejä ohi reitin.  Vauva, joka kitisee ja haluaa syliin, jos näkee minut. Vaikka olisi ollut ihan…