Mun nimi on Marjo ja mulla on viis lasta, hullunrakas aviomies ja haave viettää niiden kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Tästä blogista voit lukea, kuinka me päätettiin kunnostaa purkukuntoinen hirsitalo, Hellelund, ja siinä sivussa leppoistaa arkeamme.
Peittää harmaat hiukset, tasoittaa ihoa, korostaa vyötäröä, kohottaa povea, pyöristää peppua, tuo esiin lihakset. Me altistumme ohjeille siitä, miltä meidän kuuluisi näyttää tai miten ulkonäköämme tulisi muokata ihan kaikkialla. Treeniohjelmissa, vaatemainoksissa, kampaajalla, facebookin uutisvirrassa, kaverin kanssa jutellessa.
Jos teemme näin tai ostamme tämän, olemme askeleen lähempänä… mitä? Onnea, hyväksyntää, arvostusta?
Tiedämme kyllä järjellä, ettei homma toimi niin, mutta silti se houkuttaa.
Olla ”paras versio” itsestään.
Mutta kun se paras versiohan on silti keksittyä höttöä. Ihmisten luomia kauneusihanteita. Eikö paras versio itsestä ole aito ja rehellinen minä, joka voi hyvin ja huolehtii itsestään ja terveydestään?
Kun vauva syntyy tähän maailmaan, on hänellä väliä vain hoivaajan kehon tuomalla lämmöllä, pehmeydellä ja turvalla. Ei sillä kuinka timmit lihakset tai eloisat hiukset hänellä on.
Sen lisäksi, että kauneusihanteiden hypetys saa meidät muokkaamaan kehoamme ja ostamaan parempaa huomista, se myös muuttaa maailmankuvaamme. Ja asettaa itsetuntomme löysään hirteen, ulkoisen mielipiteen varaan.
Huomaamattamme näemme tietynnäköiset ihmiset paremman näköisinä. Esimerkiksi virheetön ja päivettynyt iho, hoikka/lihaksikas keho, tuuheat hiukset, isot silmät, pitkät ripset, korkeat poskipäät, jne. ovat ominaisuuksia, joita olemme oppineet pitämään automaattisesti kauniina. Katsokaa vaikka Disneyn elokuvia, jos ette usko.
Ja kyllä, on totta, että mainosmaailma on viime vuosina vähän laajentanut mallivalikoimaa “aidon kauneuden puolesta”, mikä on hyvä juttu, mutta edelleen paino on sanalla vähän.
Edelleenkin mainosten “kurvikkaammat” naiset vastaavat kauneusihanteita – missä esimerkiksi kaikki omenavartaloiset piilottelevat? Ihan tavallinen vartalomalli, mutta jota kantavan tulisi joko piiloutua tai pyrkiä aktiivisesti muuttamaan kehonsa muotoa (treenaamaan vyötärö esiin tai korostamaan sitä pukeutumisella) ollakseen hyväksytty kauneusihanteiden mittapuulla.
Ja tottakai osaamme kyseenalaistaa ja miettiä historiaa. Milloin on ollut pinnalla kurvikkaat vartalot, milloin heroin chic, milloin fitness. Olen ymmärtänyt liki 18-vuotiaalta esikoiseltani, että tällä hetkellä suositaan naiskeho-ihanteissa vartalomallia, jossa on kapea vyötärö, mutta joka on persevä ja reitevä (voi tälle olla jokin kauniimpikin nimi, mutta näin sen ymmärsin).
Eli kyllä kyllä, me ymmärrämme sen, että kauneusihanteet muuttuvat, ovat aina muuttuneet ja että ne ovat ihmisten keksintöä. Mutta silti me kannatamme niitä, toimimme niiden mukaisesti.
Kuten esikoiseni sanoi: Tottakai jokainen ymmärtää, että se (kauneusihanteiden tavoittelu) on ideologisesti perseestä, mutta kuka haluaa jäädä ulkopuolelle?
Missä seison itse tässä viidakossa?
En tiedä. Vähän hukassa. Olen tätä ristiriitaa pohtinut jo kirjoituksessani Kannattaa aina kehua, kun joku näyttää hyvältä. Vai kannattaako? enkä tiedä olenko edelleenkään tullut hullua hurskaammaksi.
Suhde ulkonäköön on muuttunut koko ajan enemmän hälläväliä-meinigiksi ja se johtuu pitkälti arvostavasta parisuhteestani. Jos tilanne olisi toisin, voisin kipuilla kelpaamisen tarpeen kanssa suurestikin. Nyt jaksan harvoin meikata ja hiusten harjaaminenkin on vähän niin ja näin. 😅
Mutta jos mietitään jutun alkuperäistä kysymystä, niin vastaus on kyllä. Kaikkeen.
Kyllä, ihailen mieheni vartaloa, koska se on kauneusihanteiden mukainen.
Kyllä, olen pinnallinen ja opittujen ideaalien uhri.
Kyllä, se on ideologisella tasolla tosi väärin Jarkkoa (tai ketä tahansa) kohtaan, että arvotan hänen vartaloaan keksityn soopan pohjalta ja vain siksi, että hän sattuu kuulumaan siihen marginaaliin ryhmään erottuvine lihaksineen, virheettömine ihoineen.
Puolustuksekseni on sanottava, että rakkauteni häneen ei ole tippaakaan ulkonäöstä riippuvainen.
Mutta on se epäreilua silti.
Lähdimme perjantaina reissuun tietämättä minne ja mitä tekemään. Pakkasimme varulta mukaan teltan ja makuupussit sekä farkut ja pyhätennarit. Vielä liikkeelle lähdettyämmekin haimme suuntaa ihan niin suurella haarukalla, ettei tietoa ollut onko suuntana etelä vai pohjoinen.
Mutta maisemaa teki mieli vähän vaihtaa, kun kelikin oli kohdillaan ja esikoinen luvannut kaitsea villin koiranpennun. PS. Loma hänestä teki hyvää. 😂
Päätimme sitten lähteä etelää kohden sillä ajatuksella, että josko löytäisimme kivan telttapaikan ja jos telttailu ei puhuttele, niin olemme ainakin lähempänä Jarkon sukua Loimaalla, että tarvittaessa voimme jatkaa matkaa sukuloimaan.
Kaupallinen yhteistyö Nelysian
Muistat ehkä, että olen aiemmin ollut kosmetiikan suurkuluttaja? Ja että minimalismin myötä olen kyseenalaistanut purnukkamäärää niin kovasti, että päätin jopa kokeilla elämää ilman shampoota, saippuaa ja deodoranttia?
Kun kirjoitin ihonhoitotuotteisiin liittyvää jutun siitä, kuinka nopeasti mainonta saa meidät kokemaan itsemme huonoiksi ja haluamaan ostaa tuotteita sen huonommuuden paikkaamiseksi, kirjoitti Nina Nelysianilta minulle, ettei hyvä ihonhoito tarkoita purkkimerta ja suurien rahasummien tuhlaamista, vaan muutaman toimivan täsmätuotteen.
Ihoni lähtötilanne
Kaiken tämän remontin, koronan ja lapsiperhehärdellin keskellä olen lopettanut meikkaamisen liki kokonaan ja koska aiemmin ihonhoito on liittynyt pitkälti meikin poistoon tai pohjustukseen, on sekin jäänyt pois.
Ensin pärjäsin pitkään pelkällä vesipesulla, mutta kesän mittaan ihoni alkoi oireilla ja muodostaa näppyjä. Halusin jatkaa meikitöntä tai vähä-meikkistä elämääni (on muuten tosi helppoa ja nopeaa! 😍), mutta silti olla huoliteltu tilaisuuden niin edellyttäessä ja siihen jotenkin kuuluu se, että iho on kunnossa eikö?
Juttelin sitten Ninan kanssa tilanteesta ja kerroin, että olen kiinnostunut tietämään enemmän Nelysianin ihonhoitotuotteista, mutta olen kriittinen. Tosi kriittinen.
Mahdollisimman pienen tavaramäärän ohella minulle on tärkeää ekologisuus, kotimaisuus ja pienyrittäjyys.
Ilokseni voin kertoa, että Nelysian on kaikkea tätä.
Viimeinen sysäys yhteistyöhön oli, kun Nina kertoi sisäisen ihonhoidon tärkeydestä (ravinto, uni, tasapaino) ja kuinka ihoa voi osittain hoitaa myös ruoka-aineilla. Jos olet ollut matkassani jo pidempään, tiedät, että tykkään juuri tämäntyyppisestä kikkailusta. 😄
Ja lisäksi minut vakuutti se, että ei yritetä myydä jotain, mihin mikään tuote maailmassa ei yksin pysty (“tällä tuotteella täydellinen iho!”), vaikka muuten elämäntavat olisivat retuperällä.
Vähän yli neljä kuukautta on nyt tehty tätä “pientä pintaremonttia” ja kuukausi asuttu sen keskellä. Tähän postaukseen laitan nähtäväksesi ennen, prosessissa ja jälkeen-kuvat julkisivusta, kylpyhuoneesta, saunasta ja tupakeittiöstä.
Kiitos teille, jotka olette jaksaneet kysellä näiden kuvien perään ja pahoittelen, että on kestänyt! Lisää huoneita näytän tulevaisuudessa remontin edetessä. 😅
Ennen (kuva otettu 16.4.2020)
Tässä kuvassa näet katon likaisuuden ja kunnon ennen kuin sitä alettiin kunnostaa.
Katto vuoti parista kohtaan, rännit olivat korjauskelvottomat ja maaperä vetinen.
Useampi teistä on kysellyt matkan varrella, että mitä meinaamme tehdä näille hirsiseinille. Nyt seuraa kuvakavalkadi siitä, minkälaiseen lopputulokseen päädyimme ja minkälaisten vaiheiden kautta.
Mehän olemme tehneet tätä remonttia pitkälti perinnerakentamisen hengessä ja museoviraston ohjeita kuunnellen. Jos olet jo kauemmin matkassamme kulkenut, ehkä muistatkin, että päätimme museotoimelta neuvoa kysyttyämme jättää hirret näkyviin ulkoseinissäkin, koska ne on olleet niin talon rakennusvaiheessakin.
Hirsiähän on kuitenkin matkan varrella piilutettu ja sävyeroja löytyy muutenkin enemmän kuin tarkka sisustus-silmä puoliummessakaan kestää, mutta me ollaan päätetty, että talon ikä ja historia saa näkyä. Että siistitään, muttei peitetä.
Hirsien pinnassa oli ikivanha liitumaali (talo on ainakin 120 vuotta vanha), jonka poispeseminen oli hemmetinmoinen urakka. Tottakai pölyinen maali lähti sinänsä helposti, mutta pesukertoja tarvittiin osassa kohtaa 4-5 ja välillä vaaleanpunaista maali-lillua vedettiin pyyhkimällä pois. Pesuaineena käytimme mäntysuopaa ja viimeiset kerrat pestiin aina vedellä.
Pesun ja kuivumisen jälkeen mietimme pitkään teemmekö hirsille ylipäätään mitään. Ulkonäöllisesti vähän tökki hirsien kuivakka ulkonäkö ja harmaus tietyissä kohtaa.
Huolimatta siitä, että olen vaalean sisustuksen ystävä, oli ajatus “vanhan liiton” hirsipirtistä muhinut niin pitkään, että halusimme hirsistä kaiken värin irti. Lisäksi juttelin instagramissa erään seuraajan kanssa, jolta löytyy kotoa käsittelemättömät hirsiseinät ja hän suositteli omasta ratkaisustaan huolimatta käsittelemään hirret jollain, koska käsittelemätön pinta on vaikea pyyhkiä ja se kerää pölyä ja likaa.
Juttelimme sitten tilanteesta perinnerakentamisen erikoisliikkeessä ja he suosittelivat käsittelemään hirret vernissalla (keitetyllä pellavaöljyllä), johon voi sekoittaa öljymaalia. Ja sitten sillä maaliseoksella sivellään vaaleimmat kohdat ennakkoon ja sitten kokonaan pelkällä vernissalla, joka itsessäänkin syventää hirren sävyä jonkin verran.
Noh, meillähän oli jo takana hirsien käsittely kahvilla-kokeilu ja huolimatta siitä, että kahvi- ja myöhemmät (epätoivoiset) kahvi-tee-seokset oli pitkään ja hartaasti keitetty, ei niillä saatua jälkeä paljas silmä kyennyt erottamaan.
Sen vuoksi halusimme nyt saada kerralla näkyvää tulosta ja päätimme vetäistä pienen purkin (0,125 l) Ottossonin pellavaöljymaalia (Italian Green Umber) kerralla viiteen litraan vernissaa ja ei kun maalaamaan.
Maalasimme vaaleimmat kohdat/hirret kahteen kertaan sävyerojen tasoittamiseksi, mutta eläväinenhän tuo on edelleen.
Moni on muuten kysynyt sitäkin miten aiomme peittää kuvassa näkyvän ikkunanpaikan. Ja kun itse ajattelimme lähinnä korostaa sitä. 😅
Tietyssä valossa hirret näyttävät jopa punertavilta ruskeudessaan, mutta joka tapauksessa tuo noin tumma sävy näyttää omaan silmään kivalta valkoisia listoja ja kattoa vasten.
Mitä mieltä olet lopputuloksesta? Olivatko paremmat ennen käsittelyä? Tai olisitko suosiolla levyttänyt koko seinän yhtenäisemmän lopputuloksen aikaansaamiseksi? 😅
Niin ja tosiaan, meillä siis paraikaa kompura laulaa ja listat paukkuu seinään! 😍🙏 Ihan pian saan laitettua paremmin teille kuvia siitä, mihin pisteeseen ollaan talovanhuksemme saatu viimeisten neljän kuukauden aikana!
Ja jos koko pelastusprojektimme kiinnostaa, niin siihen liittyvät jutut löydät kohdasta remontti.
Tottakai jokainen raskaus ja synnytys on erilainen, mutta täytyy sanoa, että omalla kohdallani neljäs ja viides raskaus ovat poikenneet kuviosta hyvin vahvasti. Eivätkä missään nimessä samanlailla, sillä raskausajat niissä ovat olleet kaikkein kauimpana toisistaan.
Nimittäin kolme ensimmäistä raskautta (olin raskausaikoina 19v., 23v. ja 27v.), eli tyttöjen raskaudet, olen voinut alussa vähän vaihdellen pahoin, jopa muutamia kertoja oksentanut, mutta alun jälkeen vointi on pääosin helpottanut. Kaikilla kolmella kerralla.
Esikoisen synnytys käynnistettiin viikoilla 42+3, seuraavat käynnistyivät spontaanisti 41+1 ja 40+3. Synnytykset ovat olleet kestoiltaan 4,5h – 6h ja todellisia harjoitussupistuksia ei ole ollut, vaan ensimmäisestä kunnon supistuksesta on tiennyt, että tästä nämä nyt lähtee tihenemään.
Sen vuoksi sanoinkin Jarkolle, kun neljäs lapsi (olin silloin 34-vuotias) oli tulossa ja hän oli ensi kertaa tilanteessa, että sitten tiedät, että kun ekan kerran supistaa, niin viimeistään kuuden tunnin päästä sulla on nyytti sylissä.
Voi kuinka väärässä olinkaan! Kun lapsi lähti syntymään 40+5, teki hän syntymäänsä vuorokauden.
Supistukset eivät yksinkertaisesti lähteneet säännöllistymään. Yhden yön kärvisteltyämme kotona, aloimme siivota, jotta synnytys käynnistyisi oikeasti. Pelkäsin nimittäin, että voimat on valvomisesta ihan loppu ennen kuin todellinen koitos on käsillä.
Aamupäivällä supistukset alkoivatkin säännöllistyä ja soitimme sairaalaan, koska historiassa synnytykseni olivat olleet suht nopeita ja nyt oli jo neljäs lapsi ja matkaa 40 kilometriä sairaalalle. Sen lisäksi B-ryhmän streptokokki-näytteeni oli ollut positiivinen, eli antibioottihoito oli syytä ehtiä aloittaa ennen lapsen syntymää.
Sairaalasta kehotettiin tulemaan ja mikä pettymys, kun olin saapuessa auki vasta kolme senttiä! Herranen aika, toisesta lapsesta olin 6 cm ja kolmannesta 9 cm sairaalaan päästyä ja jotenkin nyt olin niin pihalla kaikesta, että tuntui kuin olisin ensisynnyttäjä!
Kaiken päälle kätilö kysyi, että haluanko mennä osaston puolelle vielä odottelemaan vai suoraan saliin.
Tottakai suoraan saliin! En kehtaisi muuta. 🙈
Arvatkaa mitä salissa tapahtui? Supistukset vaimenivat. Vaikken ollut saanut mitään puudutteitakaan. Ei perkele ole todellista, ajattelin repeatilla ja aloin ravata salia edestakas. Vihdoin supistukset palasivat ja synnytys eteni siitä sutjakkaasti loppuun saakka. Silti kokonaiskestoksi tuli 8,5 h eli pisin synnytys kaikista!
Neljännen lapsen raskausaika oli muuten helpoin ja vaivattomin kaikista ja vanhan kansan selityshän oli, että koska hän oli poika ja aiemmat tyttöjä.
Mutta kuinkas sitten kävikään? Viides raskaus yllätti vaikeudellaan.
Olin ensimmäisen kolmanneksen niin pois pelistä, että olisin voinut vain nukkua. Voin pahoin koko ajan enkä ollut tiennyt mitä väsymys voi olla ennen tätä kokemusta.
Hoidan työkseni uupumukseen sairastuneita ja ensimmäistä kertaa elämässäni omakohtaisesti ymmärsin heitä: halusin tehdä niin paljon, mutta en pystynyt. En yksinkertaisesti pystynyt.
Olen todella ihmeissäni miten kykenin olemaan töissä sen ajan, mutta jossain sumussa kahlasin päivät läpi, toivoen että kohta helpottaa. Ja helpottihan se onneksi!
Ajattelimme uskomuksiin nojaten, että koska neljäs (helpoin) ja viides (vaikein) raskaus poikkeavat toisistaan kaikkein eniten, on tämä viides varmaankin tyttö. (Huolimatta siitä, että olin sanonut Jarkolle, etten usko hänen tekevän muita kuin poikia. 😄)
Pieneksi yllätykseksemme rakenneultrassa lääkäri kuitenkin kertoi meille olevan tulossa toinen poika. Kun kysyimme kuinka varma hän on asiasta, vastasi hän ykskantaan: “Varma”. Se oli siis sillä selvä. 😅
Viides raskaus sujui ensimmäisen kolmanneksen jälkeen hyvin muuten, mutta pelkäsin raastavan paljon. Olin jatkuvasti huolissani vauvan liikkeistä, kasvusta, terveydestä. Olin toki ollut aiemmissakin raskauksissa, mutta nyt pelkoni oli välillä neuroottisella tasolla.
Rakenneultra helpotti jonkin verran, mutta silti jaksoin pelätä ja olla huolissaan loppuun saakka. Se on yksi niistä syistä, mikä teki niin helpottavaksi sen päätöksen, ettei meidän perheeseen tule enää yhtään lasta.
Mitä enemmän lapsia, sitä pidemmät synnytykset
Viidennellä kertaa (olin silloin 36-vuotias) osasin jo ounastella, että synnytys saattaa kestää, mutta en kuitenkaan arvannut, että edellinen kerta oli verrattain pikajuoksu maratonin rinnalla.
Nimittäin viidettä lastamme tehtiin yksi yö, seuraava päivä ja vielä sitä seuraava yö aina pikkutunneille saakka. (Ja lähtöä oltiin tehty jo edeltävänäkin yönä, mutta sitten saatiin päivän tauko, yöllä taas jatkettiin.) Synnytyksen virallinen kesto ei tosin ollut kuin viiden tunnin tietämillä, mutta supistusten määrä oli moninkertainen aiempiin verrattuna. Vihdoin hän siis syntyi ja viikot näytti tällöin 41+3.
Joskus on tullut vastaan juttu, että jos on useampia lapsia, saattaa synnytykset pidentyä, mutta en löydä äkkiseltään nyt tähän mitään tieteellistä tueksi. (Kertokaa ihmeessä, jos tiedätte joku asiasta enemmän!) Oli miten oli, ei se siinä tilanteessa paljoa lohduttanut. 🙈
Pääasia tietenkin on, että kaikki raskaudet ovat menneet suuremmitta draamoitta ja olen saanut synnyttää viisi tervettä ja hyvinvoivaa lasta. Se ei ole itsestäänselvyys, enkä siksi enää edes uskaltaisi ajatella uutta vauvaa.
Tosin vaikka ajatukseen liittyy paljon pelkoa, huolta ja riskejä, eivät ne ole ensisijaiset syyt miksei perheeseemme tule kuudetta lasta. Tosiasiassa elämässä on nyt niin paljon muuta innostavaa, että tämän elämänvaiheen raskauksineen, synnytyksineen ja vauva-aikoineen jätämme tyytyväisinä ja kiitollisina taakse nyt, kun kuopus on täyttänyt vuoden. 🙏
Mites teillä, onko teillä perheessä useampia lapsia? Onko paljon eroja odotusajoissa ja maailmaan tulossa? 😅
ylmä ja sateinen sää, vielä paketeissaan olevat varusteet, kokemattomat telttailijat, vieras paikka, koiranpentu ja neljä lasta ikähaarukalla 0-13v. Eihän tällä kombolla retkeily voi kuin onnistua vai mitä? 😅
Kyselin Hellelundin instagramissa samaa ja suurin osa teistä oli sitä mieltä, että “Sinne vaan, kyllä Siperia…”, mutta toki “Ei hele…”-vaihtoehdosta vakuuttuneitakin löytyi. 🙈
Sen verran meillä kuitenkin järkeä päästä löytyi, että vaihdoimme lähtötohinoissa valitsemamme järven Salamasta Helvetiksi, koska ensiksi mainitun säätiedot päivittyivät ilmoittaen pariksi seuraavaksi päiväksi rankkasateita. Ihan niin extremejä me ei haluttu olla, joten säätietojen perusteella valittiin kohteeksi Helvetinjärven kansallispuisto Pirkanmaalta.
Olimme googlanneet etukäteen, että Haukanhiedan parkkipaikan lähettyvillä on leiriytymispaikka esteettömällä kululla, joten ajattelimme, että sinne pystymme kävellä tällä karavaanilla ja kantamuksinemme suht helposti.
Kun pääsimme parkkipaikalle, oli se täynnä muiden retkeilijöiden autoja. Ja niitä itse retkeilijöitä, jotka näyttivät ammattilaisilta trendikkäine kaksivärisine ulkoiluhousuineen ja hyvin istuvine rinkkoineen, joissa varustus oli täydellisesti mitoitettu.
Ei hemmetti, ajattelin painaen päätäni kumaraan ja lastaten mahdollisimman huomioita herättämättä kasseja ja pussukoita lastenvaunuihin, nuo varmaan kattoo, että mitkä hullut tänne on oikein eksyneet. Ja että meidän makuupusseista roikkui vielä laput ja teltoissa oli pakkausmuovit ympärillä – miten niin noviiseja! 😂🙈
Olo alkoi muuttua paremmaksi, kun pääsimme leiriytymispaikalle. Maisemat olivat mahtavat ja löysimme tosi hyvän paikan kahdelle yösijallemme!
Olimme illalla kahdeksan aikaan perillä ja leirit pystyssä ja iltapala syötynä vasta yhdentoista hujakoilla. 🙈 Meidän nuorimmat eivät ole koskaan ennen saaneet valvoa niin myöhään, sillä vauvan saimme keikattua nukkumaan vaunuihin vasta klo 22.30 (siirisimme sieltä telttaan) ja vajaa 3v. ei tajunnut ensin koko telttailukonseptia ja taintui unille vasta meidän kanssamme puolenyön jäljiltä.
Yö meni meidän teltassamme vähän niin ja näin. Vauva nukkui ihan ok, mutta 3v. ei ollut nukkunut ennen makuupussissa ja taisteli itsensä pakokauhuisena sieltä pariin otteeseen pois. Itsellä oli vuoroin kylmä ja vuoroin kuuma, kun en osannut pukea itseäni oikein makuupussiin ja muutenkaan en osannut nukkua siellä, kun en saanut nostaa jalkaa koukussa sivulle.
Vauvan kanssa aamu käynnistyi kuuden maissa, Jarkko lähti hänen kanssaan ulos ja minä sain nukkua vielä taaperon kanssa tovin.
Naapuriteltassa isommat lapset (13v. ja 10v.) olivat nukkuneet 12-viikkoisen koiranpennun kanssa tosi hyvin, mikä yllätti meidät positiivisesti, koska koiran pärjäämistä olimme eniten etukäteen jännittäneet.
Niin ja yön aikana meidän vauvasta tuli taapero, sillä kyseessä oli hänen 1-vuotis-päivänsä! Sitä juhlimme syntymäpäivälauluilla ja lättykesteillä.
Kaivosta pumpattu vesi oli niin kylmää ja raikasta, että lapset juoksivat hakemaan juomavettä innolla. Syynä varmaan oli myös pumppaamisen hauskuus, mutta pääasia, että tämän osan hommaa pystyi huoletta delegoimaan jälkikasvulle.
Tuoreena muistissa oli elo ilman juoksevaa vettä, joten kaikille oli normaalia käydä huussissa ja pestä kädet järvessä tai kannusta vettä kaatamalla.
Luonnossa riittää lapsille tekemistä ja ihmeteltävää, sehän on näissä reissuissa ihan parasta. Meidän 10-vuotiasta saa normaalisti koko ajan huomauttaa ruutuajasta, mutta nyt hänestä kuoriutui avulias ja touhukas eräjorma, jonka juttuja oli ilo seurata. Älkää huoliko, vaste ei säilynyt kotiin saakka.
Koiranpentu, joka on iso kooltaan, mutta varsin pieni vielä aivoiltaan, sai harjoitella tosissaan hihnakävelyä ja ohitustilanteita. Välillä paremmalla, välillä heikommalla menestyksellä, mutta se sallittakoon, kun harjoitus on tyypille vielä ihan uutta.
Päivän aikana sattui myös hetki, jolloin päivänsankari ja koira nukkuivat ja isommat huilasivat Netflixiä katsellen, joten me pääsimme Jarkon kanssa tekemään lyhyen lenkin kahdestaan.
Seuraavat seikat jäi mietityttämään ensikertalaisia, joten jos siellä on kokeneempia telttailijoita linjoilla, niin kertokaa ihmeessä vinkkejä!
Meidän perheen ensimmäinen telttakokemus oli kokonaisuutena tosi hyvä. Kylmä ilma koetteli eniten minun mielialaani, muut eivät siihen reagoineet mitenkään. (Kysyin itse asiassa Jarkolta, että kuinka paljon tämä sää vaikuttaa hänen fiilikseen eikä hän oikein edes tajunnut kysymystä tai mitä sillä haen. 🙈) Toisaalta nyt on treenattu syys-telttailua varten jo valmiiksi. 😅
Unet jäivät lyhyiksi ja se tuntui kehossa, joka päivän aikana oli koko ajan liikkeessä, vaikkei varsinaisesti vaellettukaan. Isommat lapset olivat innoissaan kaikesta, mutta pienimmillä oli totuttelemista erilaisiin ruokailuihin ja ruokiin, samoin nukkumisjärjestelyihin. Olin kyllä aika puhki kotiin lähdettäessä kahden yön jälkeen ja myös pienimmät ovat tarvinneet ekstrapaljon unta palautumiseen.
Retkeilijöiden määrä muuten vähentyi dramaattisesti sään huonotessa. Viereiset teltatkin kerättiin iltaa vasten pois ja leiriytyjät puhuivat, että oli tarkoitus jäädä vielä yöksi, mutta ei huvita jäädä tähän säähän. Toisin kuin meidän ensikertalaisten. 🙈
Mutta Jarkko ja tytöt olivat vain innoissaan. Jarkko suunnittelee jo kovasti seuraavaa reissua ja vaikea se on olla itsekin niin, etteikö hänen intonsa tarttuisi. 😁
Ensimmäinen kohdevalinta oli muuten tosi hyvä ja kaunis paikka, jos haluat lukea enemmän Helvetinjärven kansallispuistosta vaelluskohteena, niin tsekkaa esimerkiksi tämä Retkipaikan juttu.
Viides lapsemme täyttää huomenna vuoden. Kun alan summata kulunutta vuotta, henki meinaa salpaantua.
Maraton-harjoittelu, kodin ja irtaimiston myynti, vuokrakodin etsintä, muutto, kakkosautosta luopuminen, 120-vuotiaan talon osto, sen järjettömän suuri pelastustyö, koronakevät eli kolmen lapsen kotikoulu ja yhden päiväkotipaikan irtisanominen, mökin ja irtaimiston myynti, vuokrakodin irtisanominen, uusi muutto, kaksi viikkoa ilman juoksevaa vettä, koiranpentu.
Nämä siis siihen perus-intensiteetin päälle, mitä viisi-lapsisessa vauvaperheessä arjen voi olettaa olevan. 🙈
Maraton-harjoittelu
Muutama viikko vauvan syntymän jälkeen aloimme varovasti, mutta hyvin päämäärätietoisesti ja tavoitteellisesti treenata maratonille.
Innostus nousi kunnon kohenemisen myötä ja syksy-loppuvuosi treenasimme 5-6 kertaa viikossa. Jarkko juoksua, potkunyrkkeilyä, jääkiekkoa ja kuntosalia, itse juoksua/sauvakävelyä, kuntosalia, pilatesta ja lantionpohjatreeniä.
Näin suurella volyymilla tehty treenaaminen kuitenkin oli turhan haastava kombo tässä perhetilanteessa ja maraton-haaveet haudattiin, kun päätimme ostaa Hellelundin ja tajusimme, mikä urakka meillä on tässä edessä.
Se oli täysin oikea ratkaisu, vaikka maraton ei poissuljettu haave ole edelleenkään. Harjoittelu sytytti kuitenkin kipinän aktiiviliikkumiseen myös minulla – ikuisella on/off-liikkujalla ja siitä alkaen olen pitänyt liikuntaa osana arkeani mahdollisuuksien mukaan.
Kodin ja irtaimiston myynti
Asuimme vauvan syntyessä kolmikerroksisessa rivitalo-asunnossa ja olimme jo pidempään miettineet, että se ei ole paras mahdollinen ratkaisu kasvaneelle perheellemme. Lisäksi asunnon kulut olivat niin korkeat, että laskeskelimme pystyvämme löytämään edullisemmankin asumismuodon.
Huolimatta siitä, että kävimme katsomassa muutamia myyntikohteita, emme halunneet ostaa mitään, kun emme tienneet varmaksi mitä haluamme.
Ainoa harmi oli, että näkemämme vuokrakohteet (kaikki niistä omakotitaloja, meitähän on seitsemän henkilöä) olivat kaikki vähän turhan massiivisen remontin tarpeessa.
Etsinnässä kävi vihdoin onni, kun laitoimme ilmoituksen paikallislehtiin. Meille soitti ihana Annika ja tarjosi heidän kotiaan vuokralle.
Kävimme katsomassa pientä ja super-viehättävää taloa ja olimme myydyt. (Vai pitäisikö sanoa vuokratut?) Onneksi vuokraisäntämme hyväksyivät meidät vuokralaisikseen ja sovimme, että 1.11. pääsisimme muuttamaan uuteen kotiimme. 🤗
Teimme siis vuokrasopimuksen tietämättä saammeko omaa kotiamme kaupaksi. Sitä kyseltiin kyllä vuokralle, mutta siihen emme halunneet ryhtyä.
Jos olet joskus myynyt kotisi, tiedät, että sen myyntikuntoon laittaminen ei ole ihan pieni homma. 😬 Sen lisäksi uusi vuokrakoti oli osin kalustettu, joten samalla, kun valmistelimme muuttoa, kiihtyi tavaroista luopumis-mentaliteettimme ja muutimme uuteen kotiimme hyvin kevein kantamuksin.
Ja muuttopäivänä 1.11. välittäjä soitti ja kertoi, että asunnostamme on tarjottu pyyntihinta. Itkin helpotuksesta. Olimme laskeneet, että n. puoli vuotta voimme pitää kahta kotia, mutta se syö säästöjämme inhottavasti. Onneksi niin kauaa ei tarvinnut odotella!
Kakkosautosta luopuminen
Tämä oli oikeasti tosi helppo juttu. Jarkko oli vaihtanut työpaikkaa ja uudessa työpaikassa hän ei tarvinnut joka päivä autoa. Sen lisäksi meidän molempien työpaikat, lasten koulut ja päiväkoti ovat kaikki n. kilometrin säteellä kotoa ja toisistaan, joten kaksi autoa oli totaalisen turha juttu.
Suurin henkinen koettelemus oli varmaan Jarkon identiteetissä, joka ei ollut lainkaan tottunut siihen, että autoa ei tarvitse ruuvata joka viikko tai se ei pidä mitään ylimääräisiä ääniä. 🙈
Tässä yksi esimerkki Jarkon autoista, jotka edellä mainituista syistä vaihtuivat hyvin tiuhaan tahtiin.
120-vuotiaan talon osto
Minä olin hyvin huoleton vuokralla-asuja, kun Jarkko alkoi puhua haaveestaan laittaa kuntoon vanha hirsitalo. Hän oli toki puhunut siitä ennenkin, mutta nyt isompaan ääneen. Ihan niin isoon, että aloimme taas metsästää. Tammikuun alussa laitoimme lehteen ja nettiin pari ilmoitusta ja kuulostelimme.
Sitten saimme soiton Hellelundista. Olimme törmänneet ilmoitukseen siitä aiemminkin, mutta hinta oli mielestämme liian arvokas suhteessa talon kuntoon. Puhelussa saimme kuitenkin kuulla kuinka suuri Hellelundin tontti on ja että siinä on paljon rakennusoikeutta jäljellä.
Minä innostuin puhelusta, Jarkko jarrutteli. Kävimme katsomassa paikan päällä Hellelundia ja Jarkko innostui, minä jarruttelin. 🙈
Pääsimme myyjien kanssa hinnasta sopimukseen ja niin sitä alettiin valmistautua tähänastisen elämämme suurimpaan remonttiin.
Koville massiivinen työ haastavassa elämäntilanteessa (ja maailman tilanteessa) on ottanut, sitä en kiellä, mutta nyt me jo asutaan täällä, se on paljon enemmän kuin mistä uskallettiin haaveilla!
Koronakevät
Huhhuh, lukiolainen, ylä- ja alakoululainen jäivät kotiin samalla, kun vilkas kaksivuotias.
Kombo oli haastava, niin haastava, että Jarkko keräsi töissä kimpsunsa ja kampsunsa ja soitti esimiehelleen, että meillä on nyt päivisin viisi lasta kotona, joista yksi on vauva, ja se on niin vaativa kombo, ettei sitä yksi ihminen kunnialla hoida.
Olen tästä edelleen niin kiitollinen sekä Jarkolle että hänen työnantajalleen, että itku meinaa päästä! En tiedä kuinka oltaisiin pärjätty ilman.
Mökin ja irtaimiston myynti
Huhtikuussa kesken Hellelundin intensiivisimmän remontin laitoimme myyntiin rakkaan kesämökkimme.
Meillä ei ollut enää sinne Hellelundin remontin jälkeen aikaa ja lisäksi toiseksi vanhin lapsista alkoi itsenäistyä niin, että pian emme olisi saaneet häntäkään enää sinne.
Asiaan vaikutti myös taloudellinen puoli: mitä vähemmän omistamme, sitä vähemmän meidän tarvitsee tehdä töitä sen maksaaksemme.
Saimme apua ja rutistimme mökin myyntikuntoon viikonlopussa, myyden samalla pari soutuvenettä ja asuntovaunun. Kiitos vielä mahtavalle talkooväelle! ❤️
Mökki meni kaupaksi jotenkin yhtäkkisesti ja huomaamatta jo parissa viikossa, sitä ei ehditty stressata missään vaiheessa. Päinvastoin, vähän tuli haikea olo, että nytkö se jo meni. 😅
Vuokrakodin irtisanominen ja muutto
Muutosta en ole vielä kirjoittanut, tarkoitukseni on ollut, mutta haluaisin ottaa siihen teille paljon kuvia uudesta kodista ja aina tuntuu, että täällä on liian keskeneräistä.
Mutta voi se olla, että siltä tuntuu vielä vuosien päästäkin, että ehkä mä vaan otan ne kuvat. 😅
Joka tapauksessa muutto oli aika kova homma, vaikka tavaraa ei ollut paljoa, mutta se vanhan kodin siivoaminen on aina niin iso juttu. Ikkunoiden, kaappien, seinien, saunan, kylppärin, kaiken mahdollisen pesu niin tarkkaan kuin suinkin. Saatiin onneksi jälleen paljon apua, mutta oli siinä silti enemmän kuin riittävästi työtä itsellekin.
Oli henkisesti todella palkitsevaa ajaa pihasta 30.6. pesuvälineiden kanssa uuteen kotiin!
Arki ilman juoksevaa vettä
Muutimme Hellelundiin kesäkuun lopulla. Tiesimme, että riski siihen, että vedet ei ole vielä kytketty, on olemassa, mutta emme arvannet, että siinä kestäisi kaksi viikkoa ennen kuin saamme vettä.
Hommassa oli omat haasteensa ja omat hermoni meinasivat loppua odotteluun, mutta ainakin nyt jälkeenpäin osaa arvostaa sekä vettä että viemäröintiä ihan eri tavalla. 😅
Koiranpentu
Meidän Voldemort eli Voltti eli Vola eli Voltsu eli Voltsukka eli Volatsuikkeli haettiin meille 11.7. Hän on valloittava tyyppi, mutta käy välillä niin saamarin paljon hermoille – eli ihan perus-koiranpentu. 😂
Koulutus ei ole aina helppoa, mutta Voltti on oppinut todella hyvin! Olen oikeasti super-ylpeä sekä koirasta että meistä – ennen kaikkea meidän 13-vuotiaasta, joka on tehnyt ison työn hienon hihnakäytöksen opettamisessa.
Toki koulutus on vasta alussa, mutta Voltti hoksaa jo perusjutut: rinnalla kulkemisen, kontaktin hakemisen, käsikosketuksen ja nyt Voltti jo istuu ja odottaa kunnes saa luvan syödä tai tulla ihmisen perässä ulos.
Toki uhmaamista ja mielenosoitusta esiintyy samoin vinkumista, pureskelua ja haukkumista, mutta ei-toivottu käytös sammuu aika nopeasti, kun sillä ei saa mitään huomiota.
Huomenna tasan vuosi
Huomenna on siis tasan vuosi siitä, kun kuopuksemme ponkaisi maailmaan aamuyöllä ja aamulla lapset tulivat katsomaan uutta tulokasta (paitsi esikoinen, joka oli katsomassa tulokkaan sijaan Ed Sheerania, mutta heti sen jälkeen tulokasta 😅).
Kahta päivää vaille kaksi-vuotias tuore isoveli oli siihen aikaan niin vilkas, että hän vain juoksi, hyppi, höpötti, paineli sairaalasängyn napeista sitä ylös ja alas ja ajattelin vain, että kuinka hemmetissä me tulemme selviämään vauvavuodesta hengissä.
Ilmeisesti keksimällä siihen järjettömän määrän kaikkea ekstraa. 😂
Okei, sanotaan se nyt ääneen, mä en oo hyvä lähtötilanteissa. Juu, kyllä siinä itse organisoinnissa, mutta en siinä, että koko ajan kaikki kyselee ja tekee asioita, joita ei pitäisi.
Huolimatta siitä, että tämänpäiväiselle extempore-päiväretkellemme ei tarvittu mukaan kuin äkkiseltään leivotut pellilliset vauvan rieskaa ja teeleipiä (johon laitoin juustokuorrutteen, jottei tarvita erikseen muita päällisiä), kahvia, teetä, vettä ja mehua, niin melkoisen säätämisen kautta silti autoon pääseminen meni.
Onko siellä shortsikeli? Missä vesipullo on? Ooksä pakannut mun puhelimen? Mä en oo vielä syönyt! Mä en oo vielä pukenut! Mä en oo vielä käynyt suihkussa! No missä vaiheessa mä oisin ehtinyt? Voltti ei oo vielä syönyt. Tuo yks karkas ulos, sillä ei oo housuja. Ei se suostu tulemaan!
Tunnistatteko?
Jarkko luovii jotenkin kaiken tämän ristitulen läpi rennon letkeästi, joskus liiankin letkeästi 😬😅 mutta itse meinasin nostaa kädet pystyyn ennen aikojaan.
Päämääränämme oli Saukonreitti naapurikunnan Pedersören puolella, joten ajomatkaa oli sen verran, että stressitasot kääntyivät jo sen aikana mukavasti laskuun.
Varsinaiseen auvoiseen onneen tila muuttui heti, kun pääsimme metsään. Lapsia ei tarvinnut vahtia tai kieltää joka hetki, ehdimme jutella ja kuljeskella lähtöpaikan grillikodan ympäristössä.
Jossain vaiheessa selitin hurmoksessa kuinka yksinkertaista olisi vain elellä jossain torpassa keskellä metsää. Ajatelkaa nyt! Eikö olisi ihan parasta, ihminen pärjää oikeasti niin vähällä!
Taisin saada vähän kuittiakin siitä, että äiti on vähän eri moodissa kuin lähtiessä. 🙈😂
Eli loppujen lopuksi hyvin vähällä vaivalla saatiin ihan huippuretki aikaiseksi ja sen aikaansaama rento ja huoleton fiilis on kantanut loppupäivän.
Kiitos teille, jotka vinkkasitte meille retkikohteita Hellelundin instagramissa ja facebookissa ja erityiskiitos Helille, joka suositti tämänpäiväistä kohdetta. 🤗❤️